Metsä oli kirkas ja vihreä. Auringonvalo sai lehdet loistamaan kuin pienet liput. Bruno Karhu heräsi, venytteli vahvat, karvaiset käsivarret ja haisteli makeaa männyn ilmaa.

Kaukaa hän kuuli joen kuohuvan: ”Kohinaa, hiljaa, shhhh.” Bruno kömpi rannalle. Pieni tukkisilta, joka ylitti joen, oli poissa. Joki oli kasvanut suureksi ja virrannut voimakkaasti sateen jälkeen.

Vaahtera Orava syöksyi alas rungosta. ”Voi ei! Silta!” kiekui hän.

Päivänkokkara Jänis kurkisti saniaisryhmästä. ”Porkkanapeltoni on toisella puolella,” hän sanoi.

Pip Majava löi häntää. ”Voin pureskella tikkuja,” hän sanoi ylpeästi. Kiuru Lintu liiteli matalalla. ”Voin katsoa ylhäältä!” hän lauloi.

Bruno hieroi leukaa. Hänen tassunsa olivat leveät ja vahvat, mutta hänen äänensä oli pehmeä. ”Voimme tehdä uuden sillan,” hän sanoi. ”Metsä auttaa meitä.”

Vaahteran silmät laajenivat. ”Miten?”

”Sillä mitä löydämme täältä,” sanoi Bruno. ”Tukkeja ja köynnöksiä. Sileitä kiviä. Hyviä ideoita.”

Yhdessä he kävelivät joen varrella. Maa möykkäsi Brunon tassujen alla. Hän haisteli märkiä lehtiä ja tahmeaa mahlaa. Kiuru lensi silmukoita. ”Siellä!” huusi hän. ”Kapea mutka! Rannat ovat lähellä toisiaan.”

He löysivät kaatuneen puun, joka oli juuttunut vadelmapensaisiin. Se oli iso, painava ja juuri oikean kokoinen.

Bruno kietoi käsivarret tukin ympärille. ”Vedä—” hän sanoi.

”Ho!” sanoi Pip ja työnsi hännällään.

Tukki vierähti vähän. Tömähdys. Tömähdys. Tömähdys. Vaahtera kiirehti vetämään piikkisiä köynnöksiä syrjään. Päivänkokkara hyppeli ja poimi suoria tikkuja.

Tukki liukui kohti kohisevaa vettä. ”Voi-voi!” piippasi Päivänkokkara.

Bruno painoi tassunsa mutaan. Hän tunsi maan painavan vastaan. ”Minulla on sinut,” jyrisi hän tukille ja ystävilleen. Hän nojasi, hitaasti ja tasaisesti. Pip työnsi litteän kiven tukin alle kiilatakseen sitä paikalleen. Tukki pysyi.

”Hyvin ajateltu!” sanoi Bruno Pipille.

He työnsivät uudelleen, yhdessä. Vedä-ho! Kiuru ohjasi heitä taivaalta. ”Vähän vasemmalle! Vähän oikealle!” hän lauloi.

Kun he saavuttivat kapean mutkan, Bruno katsoi jokea. Se kohisi ja kimalteli. ”Laitamme ison tukin tänne,” hän sanoi. ”Teemme pienet portaat, jotta se lepää tukevasti.”

Pip puri pieniä oksia. Naks, naks, naks. Päivänkokkara asetti tikut kuin sotilaat. Vaahtera löysi kierteisiä vihreitä köynnöksiä ja kutoi niitä kuin nauhoja.

Bruno etsi pitkää, vahvaa oksaa. Hän työnsi yhden pään pyöreän kiven alle. ”Vipu,” hän sanoi. ”Voimme nostaa raskasta vivulla.”

”Pitkä tekee vahvaksi!” lauloi Vaahtera, ja kaikki kikattivat.

He painoivat. Kivi kohosi juuri tarpeeksi korkealle. Bruno työnsi litteän kiven alle. ”Porras yksi,” hän sanoi.

He tekivät toisen portaan. Ja toisen. Iso tukki kohosi korkeammalle. Brunon hartiat olivat väsyneet, mutta sydän tuntui kevyeltä.

Lopulta he vierittivät tukin portaiden yli. Sen pää töksähti kaukaiselle rannalle. Tömähdys!

Tukki heilui.

”Älä heilu,” kuiskasi Päivänkokkara.

Bruno laski tassun tukin päälle. Hän hengitti männyn tuoksua sisään. Hän hengitti ulos hitaasti. ”Rauhassa, vanha ystävä,” hän kertoi tukille. Hän painoi painollaan. Heilahdus tasoittui. Pip loikkasi matalaan veteen ja täytti sivut kivillä. Vaahtera sitoi köynnöksiä tiukasti solmuihin. Kiuru löysi lisää köynnöksiä ja pudotti ne kuin vihreitä nauhoja taivaalta.

”Testaa sitä,” sanoi Kiuru.

”Minä menen ensin,” sanoi Bruno. Hän käveli sillalla. Askel. Tauko. Askel. Joki lauloi hänen allaan, mutta silta oli vahva.

Toisella puolella hän kääntyi ja virnisti. ”Tulkaa!”

Päivänkokkara hyppeli, hyp-hyp-hyp. Vaahtera kiisi pienissä zipeissä. Pip vaappui, häntä korkealla. Kiuru lensi yli, vain koska hän kykeni.

He olivat tehneet sen! Kaukaisella rannalla marjapensaat olivat täynnä marjoja. Violetteja, punaisia ja sinisiä. Mehiläiset surisivat kultaisen aukon luona puussa.

”Välipalaa!” sanoi Bruno.

He poimivat ja napostelivat. Marjoja roiskui. Pian Päivänkokkaralla oli violetti parta. Vaahteralla oli tahmeita tassuja. Pipillä oli onnelliset, roiskuvat viikset. Brunon turkissa oli pieniä marjapilkkuja, jotka saivat kaikki nauramaan.

”Teimme sen yhdessä,” sanoi Vaahtera.

Bruno nuoli tassuaan. ”Metsä auttoi meitä, ja me autoimme metsää,” hän sanoi. Hän taputti siltaa. ”Nyt kaikki voivat ylittää joen.”

Joki kohisi: kohinaa, hiljaa, shhhh – mutta nyt pehmeämmin. Auringonvalo tanssi vedellä. Sudenkorento piirsi loistavan viivan ilmaan.

”Mitä rakennamme seuraavaksi?” kysyi Pip.

Bruno hymyili ja makasi takaisin lämpimille, litteille kiville. ”Kuunnellaan metsää,” hän sanoi. ”Se kertoo meille.”

He lepäsivät, kylläisinä ja onnellisina, kun kirkas, kiireinen päivä jatkui ja uusi silta pysyi vahvana.