Aurinkoniityllä kolme nopeaa kania – Nibble, Dot ja Tippy – olivat harjoitelleet hyp-hyp-hyppimistä kannon ympäri. Kannolla oli kiiltävä palkinto Quick-Hop-kilpailuun: Porkkanakruunu, kudottu porkkananvihreästä ja kirkkaanpunaisesta nauhasta.

Nibble zoomasi kannon ohi. Hän pysähtyi niin nopeasti, että korvat lentelivät. "Voi!" hän piippasi. "Porkkanakruunu on poissa!"

Dotin pilkullinen nenä nykähteli. "Kadonnut?"

Tippy kallisti isoja korviaan. "Sitten tarvitsemme Nopea-Hiljainen-klubin! Nopeat jalat, hiljainen ajattelu!" Kolme kania koskettivat tassuja. "Nopea, nopea, mutta hiljainen," he kuiskasivat.

He etsivät kantoa. Nibble löysi pienet oranssit murut. "Vihje yksi," hän sanoi ja taputti muruja.

Dot katsoi ruohoa. Punaisen nauhan kiehkura piiloutui apilan alle. "Vihje kaksi! Nauhajälki."

Tippy osoitti pieniä nuolenmuotoisia jälkiä pehmeässä mullassa. "Vihje kolme. Nämä jalanjäljet osoittavat kuin nuolet." Hän katsoi omia tassunjälkiään – pyöreitä ja pomppivia. "Ei me."

"Nuolijalat kuuluvat linnuille," sanoi Dot. "Mutta mikä lintu?"

He seurasivat nauhan kiehkuraa. Se johti voikukkapilkulle ja katosi sitten pensaikkoon. Nuolijäljet osoittivat myös sinne. Pieni harmaa höyhen makasi lehdellä.

"Vihje neljä," sanoi Nibble. Hän piti sitä ylhäällä. "Höyhen!"

Polulta kuului iloinen haukunta. Sprig, maanviljelijän pentu, kompuroi heidän luokseen heiluttaen häntäänsä kuin metronomi. "Hau! Leikkiä?"

"Nopea, nopea, mutta hiljainen!" kuiskasi Tippy. Kanit zoomasivat siksakkia. "Sik-sik, sak-sak!" He liukuivat apilatunnelin alle – pehmeät lehdet harjasivat heidän selkiään. Sprigin tassut luiskahtivat tunnelin reunalla. Hän haisteli, vierähti sitten selälleen ja aivasteli. "Atsiuh!" Hän löysi kepin ja käveli pois tyytyväisenä.

Toisella puolella apilatunnelia nauhan kiehkura ajautui onttoon kantoon. Nuolijäljet kiersivät sitä. Jotain sisällä meni piip-piip.

Nibble kurkisti sisään. Kaksi kirkasta silmää räpytti takaisin. Pieni harakkapoikanen piti punaista nauhaa nokassaan. Porkkanakruunu oli puoleksi jumissa kannossa.

"Hei," sanoi Dot varovasti. "Etsimme kruunuamme."

"Kiiltävä nauha!" piippasi poikanen. "Kaunis pesääni. Mutta... jumissa."

Harakka-äiti lensi oksalle nokan naksahduksella ja siipien heilahduksella. "Voi ei," hän sanoi. "Luulin nauhan olevan herraton. En nähnyt kruunua piilossa ruohossa. Halusimme vain vähän punaista pesäämme." Hän hyppeli lähemmäs ja katsoi kantoa. "Nyt se on jumissa, ja kanto on painava."

Tippy hieroi leukaa. "Arvoitusaika," hän sanoi. "Työntää vai vetää?"

"Jos vedämme nauhaa, kruunu saattaa juuttua tiukemmin," mietiskeli Dot. "Jos työnnämme kruunua, saatamme murskata sen."

Nibble taputti kantoa. "Entä jos nostamme tätä päätä, vieritämme kantoa vähän, ja kruunu vierii ulos?"

"Tarvitsemme jotain nostaaksemme sen," sanoi Dot.

"Vivut!" Tippy kirkastui. Hän löysi kaksi vahvaa tikkua ja työnsi yhden kannon alle. "Kolmella. Yksi, kaksi, kolme – vedä!"

Kanto kallistui. Kruunu nykähteli, alkoi sitten vieriä. "Nopea, nopea!" Nibble kiiruhti ohjaamaan sitä pehmeillä tassuillaan. Dot irrotti nauhan varovasti, varovasti, ettei se repeäisi. Kruunu liukui ulos ja putosi ruohoon lehtisellä fumpilla.

Kanto vieri rumble-rumble -äänellä kohti puroa. Kanit hyppäsivät taaksepäin, viikset ylhäällä. "Sik-sik, sak-sak!" He hyppelivät pois, kun kanto roiskahti veteen iloisella glub-äänellä ja lähetti kipinöitä ylös.

Harakka-äiti kumarsi päätään. "Kiitos, Nopea-Hiljainen-klubi. Saammeko pienen nauhan palan pesäämme?"

Nibble katsoi Dotia. Dot katsoi Tippyä.

Tippy kaivoi taskustaan ja piti jotain kiiltävää ylhäällä. "Vaihto?" hän kysyi. "Kiiltävä nappi nauhan yläosaan."

"Kiiltävä!" piippasi poikanen.

"Reilu kauppa," Harakka-äiti hyväksyi. Kanit leikkasivat pienen nauhankiehkuran, ja Harakka-äiti pani napin ylpeästi pesäänsä.

Takaisin kannolla kolme kania asetti Porkkanakruunun paikalleen. Niitty surisi onnellisin äänin – mehiläisten sumina, ruohon kahina, kaukainen Sprigin haukunta leikkien kepillään.

"Tapaus ratkaistu," julisti Dot.

"Seurasimme muruja, jälkiä ja nauhaa," sanoi Nibble. Hänen viiksensä värisivät ilosta. "Nopeat jalat ja hiljainen ajattelu."

"Valmiina Quick-Hop-kilpailuun?" kysyi Tippy.

He asettuivat lähtölinjalle. "Paikoillenne," sanoi Harakka-äiti oksalta, "valmiit... hyp!"

Kanit zoomasivat. He hyppivät apilan yli, siksakkasivat voikukkien ohi ja nauroivat, kun he ylittivät maalilinjan yhdessä tassujaan koskettaen. Porkkanakruunu loisti kannolla, turvassa ja kirkkaana, ja Nopea-Hiljainen-klubin salainen apilatunneli pysyi salaisena – paitsi ystäville, jotka kuuntelivat vihjeitä.