Blue oli pieni lentokone. Pieni, kirkas ja sininen kuin kesätaivas. Blue asui lentokentällä isompien koneiden kanssa — Silver, suihkukone, ja Red, postilentokone. He lensivät korkealla ja nopeasti, ilman vapinaa. Blue tunsi itsensä pieneksi heidän vieressään.

Blue lensi vain lyhyitä matkoja. Lyhyet matkat tuntuivat turvallisilta. Mutta tänään lentokentällä oli uusi pyyntö. Lapsi Hill Valleyssa tarvitsi lelun, joka oli unohtunut lentokentälle. Hill Valley oli kaukana — pilvien yli, vuorten yli, tuulen läpi.

"Blue voi tehdä sen," sanoi lentokenttäpäällikkö.

Blue tunsi moottorinsa lepattavan. "Mutta en ole koskaan lentänyt niin pitkälle."

Silver kiersi ohi, loistaen auringossa. "Pystyt siihen, Blue."

Red nyökkäsi. "Rohkeus ei ole pelon puuttumista. Se on lentämistä silti."

Blue nieleskeli — tai olisi, jos lentokoneet nieleskelisivät — ja kiersi kiitotielle. Lelu oli turvallisesti sidottuna sen ohjaamoon, pehmeä keltainen nalle punaisella hatulla.

"Valmiina?", kysyi lennonjohtotorni.

Blue hyräili hiljaa. "Valmiina."

Blue kiihdytti. Pyörät nousivat. Maa putosi pois. Blue oli ilmassa!

Aluksi kaikki oli sileää. Taivas oli kirkas. Blue saattoi nähdä tilkkupeittokentät ja pienet lelutalot alhaalla.

"Tämä ei ole niin pahaa," mutisi Blue.

Sitten tulivat pilvet. Isot, pörröiset, harmaat pilvet. Ne olivat paksut ja raskaat sateesta. Bluen täytyi lentää niiden läpi.

"Rohkeus," kuiskasi Blue. "Voin tehdä tämän."

Pilvet ympäröivät Bluen. Kaikki muuttui harmaaksi. Sade ropisi siipiin. Blue ei nähnyt taivasta, ei maata. Vain harmaata.

Bluen moottori änkytti. Pelko hiipi sisään. "Entä jos eksyn?"

Sitten Blue muisti: Kompassi. Bluella oli kompassi ohjaamossa. Neula osoitti suuntaa. Seuraa neulaa.

Blue lensi suoraan. Pilvi pilven jälkeen. Hitaasti, tasaisesti.

Lopulta: aurinko. Blue lensi ulos pilvistä. Taivas oli sininen ja kirkas, ja Bluen sydän tuntui kevyemmältä.

"Tein sen!", piippasi Blue.

Mutta matka ei ollut vielä ohi. Bluen edessä olivat vuoret — korkeat, kallioiset vuoret. Ilma oli rosoisaa. Tuuli työnsi ja veti. Blue keinui.

"Pelko on kunnossa," sanoi Blue ääneen. "Jatkaminen on rohkeutta."

Blue kiipesi korkeammalle. Vuoret kohoilivat valtavina. Lumi peitti huiput. Tuuli ulvoi. Blue piti siipensä vakaina, vaikka ne vapisivat.

Sitten: äkillinen tuulenpuuska. Blue kääntyi sivuttain. Lelukaru liukui. Blue haukkoi henkeä (tai yritti).

"Rauhallisesti," kuiskasi Blue. "Hitaasti."

Blue oikaisi siivet. Piti ne vakaina. Tuuli rauhoittui. Karhu liukui takaisin paikalleen.

Blue lensi vuorien yli. Toisella puolella: Hill Valley. Pieni laakso pienillä vihreillä kentillä, joki nauhana ja punainen katto keskellä — sairaala, jossa lapsi odotti.

Blue alkoi laskeutua. Vähitellen. Varovasti. Rauhallisesti. Laskeutumispaikka oli pieni, lipulla merkitty kenttä. Blue tähtäsi sitä kohti.

Maa lähestyi. Bluen pyörät koskettivat. Pam-pam. Blue oli turvallisesti laskeutunut!

Lääkäri juoksi ulos vilkuttaen. "Kiitos, Blue! Lapsi on tästä niin onnellinen!"

Blue tunsi lämpimän hehkun sisältä. Lääkäri otti lelukarhun hellästi. Ikkunan läpi Blue saattoi nähdä pienen lapsen sängyssä, hymyilevän ja riemuitsevan.

Kotimatkalla taivas tuntui suuremmalta. Pilvet tuntuivat pehmeämmiltä. Vuoret tuntuivat pienemmiltä. Blue oli tehnyt sen. Yksin. Rohkeasti.

Lentokentällä Silver ja Red odottivat.

"Miten oli?", kysyi Silver.

"Pelkäsin," sanoi Blue. "Mutta lensin silti."

Red hymyili. "Se on rohkein lento kaikista."

Blue ei tuntenut itseään enää pieneksi. Blue tunsi itsensä rohkeaksi. Ja siitä päivästä lähtien, aina kun Blue tunsi pelkoa, Blue muisti: Rohkeus ei ole pelon puuttumista. Se on lentämistä, vaikka siivet vapisevat.

Ja Blue lensi jatkuvasti. Korkealle ja pitkälle, rohkeasti ja sinisenä.