Olipa kerran poika nimeltä Jaakko, joka asui äitinsä kanssa pienessä mökissä. He olivat hyvin köyhiä. Heidän ainoa aarteensa oli lempeä lehmä nimeltä Maitovaala, joka antoi maitoa juotavaksi ja myytäväksi. Eräänä vuonna pellot olivat kuivat, ja Maitovaala lakkasi antamasta maitoa. Jaakon äiti huokaisi ja sanoi: "Meidän täytyy myydä lehmä, Jaakko, tai meillä ei ole mitään syötävää. Mene torille ja saa hyvä hinta."

Niinpä Jaakko lähti taluttaen Maitovaalaa köydestä. Kadulla hän tapasi oudon pienen miehen, jolla oli kiiltävät silmät ja pussi vyöllä. "Hyvää huomenta," sanoi mies. "Mihin viet tuon hienon lehmän?"

"Torille," sanoi Jaakko. "Tarvitsemme rahaa ruokaan."

"Rahaa?" sanoi mies. Hän avasi kätensä ja näytti Jaakolle viisi papua – täyteläisiä, kiiltäviä ja kaikki eri värisiä. "Nämä ovat taikapapuja. Istuta ne tänä iltana, ja aamuun mennessä olet hämmästynyt. Vaihdan nämä viisi papua lehmääsi."

Jaakko ajatteli papujen näyttävän todella erikoisilta. "Oletko varma, että ne ovat taikoja?" hän kysyi.

"Yhtä varma kuin seison tässä," sanoi mies kumartaen. Niinpä Jaakko vaihtoi Maitovaalan pavuiksi ja kiiruhti kotiin ylpeänä ja tyytyväisenä.

Mutta kun hänen äitinsä näki vain pavut eikä rahaa, hänen kasvonsa kalpenivat. "Sinä typerys!" hän huusi. "Emme voi syödä papuja, joita ei ole olemassa!" Vihassaan ja huolissaan hän heitti pavut ulos ikkunasta. "Nukkumaan, ilman illallista!" hän sanoi.

Sinä yönä Jaakko makasi nälkäisenä ja pahoillaan. Mutta kun aurinko nousi, hän hieroi silmiään ja huokaisi. Ikkunan ulkopuolella kasvoi pavunvarsi niin pitkä ja paksu, että se näytti vihreältä tikkapuulta, joka kiipeää pilviin. Lehdet olivat yhtä isot kuin lautaset, ja varsi oli karkea kuin köysi.

"Äiti!" Jaakko huusi. "Pavut olivat sittenkin taikaa!"

Uteliaana ja rohkeana Jaakko tarttui pavunvarteen ja alkoi kiivetä. Ylös ja ylös hän meni, korkeammalle kuin puut, korkeammalle kuin kukkulat, kunnes hänen mökinsä näytti lelulta kaukana alhaalla. Lopulta hän saavutti huipun ja astui pehmeänvalkoisten pilvien oudolle maalle. Lähellä seisoi valtava linna, jonka ovi oli yhtä korkea kuin lato.

Jaakko koputti. Ovi avautui, ja hyvin iso nainen kurkisti alas häneen. Hän oli jättiläisen vaimo. "Mitä haluat, pieni poika?" hän jyrisi.

"Ole hyvä, rouva," sanoi Jaakko yrittäen olla kohtelias, "olen nälkäinen. Voisinko saada palan syötävää?"

Jättiläisen vaimo huokaisi. "Päästäisin sinut sisään, mutta mieheni syö poikia aamiaiseksi. Silti näytät niin nääntyneeltä." Hän päästi Jaakon salaa sisään ja asetti hänen eteensä palan leipää ja kannun maitoa. Jaakko oli juuri lopettanut syömisen, kun koko linna järkkyi.

Töm! Töm! Töm! Jättiläinen oli tulossa kotiin.

Jättiläisen vaimo kiiruhti Jaakon uuniin ja sulki oven jättäen sen hieman auki, jotta hän voisi hengittää. Sisään marssi jättiläinen ärisemään: "Fi-fi-fo-fum, haisen englantilaisen veren! Olkoon hän elossa tai kuollut, jauhan hänen luunsa leivän tekoon!"

"Hölynpölyä," sanoi hänen vaimonsa. "Haistat vain poikaa, jonka söit viime viikolla. Istu ja syö aamiaisesi."

Muristen jättiläinen söi kokonaisen paahdetun lampaan ja vuoren leipää. Sitten hän huusi: "Tuo minulle rahani!" Hänen vaimonsa asetti suuren nahkapussin pöydälle. Jättiläinen avasi sen, ja ulos valuivat kirkkaat kultakolikot. Hän laski ne yksi kerrallaan, kunnes hänen silmänsä painuivat ja päänsä nyökkäsi. Pian hän kuorsasi niin kovasti, että astiat vapisivat.

Yhtä hiljaa kuin hiiri Jaakko livahti uunista, nosti kultapussin selkäänsä ja juoksi. Hän kiirehti pilvien yli, liukui alas pavunvartta ja kaatui äitinsä syliin.

Kun hän näki kullan, hänen äitinsä itki ilosta ja pelosta yhtä aikaa. "Voi Jaakko, mitä olet tehnyt?"

"Olemme varovaisia," sanoi Jaakko. "Emme ole enää nälkäisiä."

Jonkin aikaa kulta elätti heitä hyvin. Mutta kolikot eivät kestä ikuisesti. Kun viimeinen kiiltävä kolikko oli poissa, Jaakko katsoi jälleen ylös pavunvarteen.

"Minun täytyy kiivetä takaisin," hän sanoi. "Olen varovainen."

Jälleen hän kiipesi pilviin ja meni linnan ovelle. Jättiläisen vaimo rypisti kulmiaan nähdessään Jaakon. "Sinä taas? Jos mieheni löytää sinut, hän syö sinut varmasti."

"Ole hyvä," sanoi Jaakko. "Vain murunen ja piilopaikka."

Vaimon ystävällinen sydän myöntyi. Hän piilotti Jaakon kuparipannuun takan luo. Pian, töm! töm! töm! Jättiläinen jyrisi sisään.

"Fi-fi-fo-fum! Haisen englantilaisen veren!"

"Sinä ja tuoksusi!" vaimonsa kähisi. "Syö illallisesi."

Nieltyään tarpeeksi ruokaa kahdellekymmenelle miehelle jättiläinen sanoi: "Tuo minulle kanani!" Hänen vaimonsa toi pienen ruskean kanan ja asetti sen pöydälle.

"Muni!" ärähteli jättiläinen. Kana pörhisteli höyheniään ja muni kirkkaan kultaisen munan. "Hyvä kana," hän sanoi. Ja pian jättiläisen silmät sulkeutuivat, ja hän alkoi kuorsata.

Jaakko livahti pannusta, nappasi kanan ja juoksi niin nopeasti kuin jalkansa kantoivat. Alas pavunvartta hän kiipesi, ja kana kotkotti pehmeästi hänen sylissään.

"Muni," Jaakko kuiskasi saavuttuaan mökkiin. Kana muni kultaisen munan. Jaakko ja hänen äitinsä olivat taas turvassa. He pitivät kanan piilossa ja huolehtivat siitä hyvin.

Mutta jonkin ajan kuluttua Jaakko muisti yhden asian, jonka hän oli nähnyt: kultaisen harpun lepäämässä pöydällä, jonka kielet kiilsivät kuin auringonvalo. Hän halusi nähdä sen uudelleen. Niinpä kolmannen kerran Jaakko kiipesi pavunvarteen.

Tällä kertaa jättiläisen vaimo ei avannut ovea. "Ei enää, pieni poika. Ongelmat seuraavat sinua," hän sanoi ja sulki oven tiukasti. Niinpä Jaakko hiipi sisään ikkunasta ja piiloutui kattilan taakse.

Töm! töm! töm! Jättiläinen tuli kotiin aikaisin. "Fi-fi-fo-fum! Haisen englantilaisen veren!" hän ärähteli. Hän etsi pöytien alta ja tynnyrien takaa, mutta Jaakko pysyi hyvin hiljaa.

"Tuo minulle harppuni!" jättiläinen käski lopulta. Hänen vaimonsa asetti pöydälle kauniin kultaisen harpun. "Laula!" hän sanoi. Ja harppu lauloi makeita lauluja, jotka kuulostivat kuin tuuli puissa ja vesi kivien yli. Jättiläisen raskaat silmäluomet painuivat. Pian hän kuorsasi kovempaa kuin koskaan.

Jaakko hyppäsi piilostaan, tarttui harppuun ja juoksi. Mutta harppu huusi selkeällä äänellä: "Isäntä! Isäntä!" Jättiläinen heräsi säikähdyksissä ja näki Jaakon juoksevan pois. Huutaen hän hyppäsi ylös ja takaa-ajoi Jaakkoa.

Jaakko lensi pilvien yli ja hyppäsi pavunvarteen. Alas hän kiipesi nopeammin kuin koskaan ennen. Harppu tarrautui hänen olkaansa, hyräillen pelosta. Hänen yläpuolellaan pavunvarsi tärisi, kun jättiläinen kiipesi alas hänen perässään.

"Äiti!" Jaakko huusi saavuttaessaan maan. "Tuo minulle kirves!"

Hänen äitinsä ryntäsi ulos kirveen kanssa. Jaakko hakkasi pavunvartta kaikella voimallaan. Hak! Hak! Pavunvarsi vapisi ja alkoi kallistua. Kun se kaatui, jättiläinen menetti otteensa, putosi alas ja katosi kauas alhaalle. Häntä ei koskaan enää nähty tai kuultu.

Jaakko ja hänen äitinsä seisoivat vapisevina ja halasivat sitten toisiaan tiukasti. He pitivät kanan, joka muni kultaisia munia, ja laulavan harpun. Siitä lähtien heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat. Jotkut sanoivat jättiläisen varastaneen nämä aarteet Jaakon isältä kauan sitten, joten ne palasivat lopulta kotiin.

Jaakko kasvoi ystävällisemmäksi ja viisaammaksi suuren seikkailunsa jälkeen. Hän auttoi äitiään, työskenteli kovasti eikä unohtanut koskaan pavunvarren lehtien kahinaa, joka ulottui taivaalle.