Puutarhan suurin lehti oli takiaisen lehti. Jos sen laittoi päähän, siitä tuli hassu hattu; jos sen sitoi vyötäisille, siitä tuli leveä esiliina. Kartanon takiaispensaan alla asui kaksi vanhaa etanaa, sarvet siististi ojennettuina ja kotilot kiiltävinä selissään. He olivat tyytyväisiä kaikkeen: varjoon, sadepisaroihin ja siihen, että maailma kulki heidän tahtiaan – hitaasti.

"Me olemme tärkeä suku," kuiskasi vanha etana ja huojutti sarviaan arvokkaasti. "Kartano on rakennettu meitä varten. Ihmiset kastelevat salaattia ja kasvattavat yrttejä, jotta meillä olisi juhlapöytä. Ja kun suuri hetki koittaa, meidät kutsutaan sisään keittiöön – kermassa haudutettaviksi ja hopealautaselle asetettaviksi. Se on korkein kunnia." Vanha pariskunta nyökkäili. He tunsivat tarinan sukupolvien takaa.

Eräänä sateen raikastamana aamuna takiaisen alle ilmestyi pieni, kiiltävänkuorinen etana, juuri kuoriutunut. "Sinäpä olet kaunis pieni kotitalosi kanssa," sanoivat vanhat etanat ja ottivat hänet omakseen. He opettivat hänelle etanan tavat: miten maata maistellaan kielellä, miten sarvilla tunnustellaan tuulta, ja ennen kaikkea – miten kuljetaan arvokkaasti, koskaan kiirehtimättä.

Välillä takiaisen yläpuolella pörräsi toukokuoriaisia. "Me lennämme! Me näemme pellot, joet ja koko maailman!" ne pärisivät, ja niiden kiiltävät siivet välähtelivät auringossa. "Hienoa teille," vastasi vanha etana. "Me kannamme koko maailmamme mukanamme. Se on syvää viisautta, jota ei tarvitse lennättää minnekään." Toukokuoriaiset nauroivat ja suhahtivat tiehensä. Pieni etana mietti hetken, mutta kun sade alkoi, hän ymmärsi, että takiaisen varjo ja kotinurkka voivat olla valtavia, kun niitä katsoo etanan silmin.

Eräänä päivänä puutarhaan tuli askelia. "Lehtiä keittiölle! Ja etanoita myös," sanoi ääni. Korit rapisivat, takiaisia taiteltiin, ja kädet alkoivat kerätä pieniä, kiiltäviä, talojaan kantavia asukkaita. Vanha pariskunta ojensi sarvensa. "Aika on tullut," he kuiskasivat lempeästi pienelle. "Muista, kuka olet, ja kanna kotiasi ylpeänä. Tämä on suuri kutsu." Heidät nostettiin varovasti koriin takiaisenlehden päälle.

Pieni etana jäi yksin varjoon. Hänen sydämensä kopsahti kuorta vasten – hätkäys ja ikävä yhdessä. Yöksi hän kätkeytyi lehtiruusukkeen syvimpään taskuun ja uneksi kynttilöistä, hopeasta ja lämpimästä kermasta, kuten tarinat olivat aina kertoneet. Aamulla hän ryömi varovasti ulos. Vanhoja ei näkynyt.

"Keittiössä ei ole juhlia etanoille," surisi ohitse vanha toukokuoriainen, vähän viisaampana kuin ennen. Pieni etana kohotti sarviaan. "Meillä jokaisella on omat juhlansa," hän vastasi hiljaa. "Meidän suussamme on kastepisaroita ja lautasina lehtiä. Meidän onnemme on erilainen – mutta totta."

Aika kului. Pienestä etanasta kasvoi arvokas kulkija, joka osasi etsiä parhaat varjot ja makeimmat pisarat. Hän löysi toisen etanan kolmannen takiaisen juurelta, ja heistä tuli perhe. Pian maan pinnalla piipersi kokonainen rivistö pienenpieniä kotitaloja.

Iltaisin, kun puutarha hämärtyi ja ruohonkorsien väliin syttyi kasteensirpaleisia tähtiä, isä-etana kertoi tarinaa. Hän kertoi kartanosta, joka oli hänen mielestään rakennettu etanoiden hyvinvointia varten, ja siitä, että suurin kunnia oli tulla kutsutuksi sisään. Hän kertoi myös vanhoista, jotka kerran vietiin koriin eivätkä palanneet. "Ehkä he jäivät sisälle kunniapaikoille," hän sanoi. "Joka tapauksessa he lähtivät sarvet pystyssä, sydän tyytyväisenä."

"Olemmeko mekin onnellisia?" kysyi yksi pienistä, ja sarvet värisivät uteliaisuudesta.

"Olemme," vastasi isä. "Etanan onni on varjossa, sateessa ja siinä, että tietää olevansa juuri se, joka on. Kun joku eräänä päivänä tulee korin kanssa, me kohotamme sarvemmekin arvokkaasti. Jos jäämme, jäämme yhdessä. Jos menemme, menemme yhdessä. Ja sillä aikaa me syömme salaattia, juomme kastetta ja kerromme tarinoita."

Ja niin takiaisen alla asui onnellinen perhe, omalla hitaalla, lujalla tavallaan – ja maailma kulki yhä heidän tahdissaan.