Olipa kerran köyhä tyttö nimeltä Inger. Hänellä oli kirkkaat silmät ja kauniit kasvot, ja ihmiset sanoivat usein hänen olevan kylän kaunein lapsi. Mutta Inger oli ylpeä. Hän piti siitä, kuinka hienot nauhat ja siistit kengät saivat hänet tuntemaan itsensä tärkeämmäksi kuin muut. Hän ei kiittänyt niitä, jotka auttoivat häntä, ja hän katsoi ylen niitä, joilla oli paikattuja vaatteita tai mutaiset saappaat.

Eräs ystävällinen rouva kaupungista otti Ingerin kotiinsa palvelijaksi. Inger sai siellä hyvää ruokaa ja pukeutui puhtaisiin mekkoihin. Mitä mukavammaksi hänen elämänsä tuli, sitä ylpeämmäksi hän kasvoi. Hän unohti mökin, jossa hänen vanhempansa asuivat. Hän unohti, millaista oli olla nälkäinen tai toivoa lämmintä huivia. Hän unohti olla ystävällinen.

Eräänä päivänä hänen emäntänsä sanoi: "Inger, käy tapaamassa vanhempiasi ja vie heille tämä iso leipä." Inger puki jalkaansa parhaat kenkänsä ja hiuksiinsa nauhan, josta hän piti eniten. Hän kantoi leipää varoen, ei siksi, että se olisi ollut kallisarvoinen, vaan koska hän ei halunnut jauhoa mekkoonsa. Taivas oli harmaa, ja polku peltojen poikki oli pehmeä ja märkä sateesta. Kaistaleen ja mökkien välissä oli leveä, soinen kohta, jossa kuljettiin askelkivien yli. Vesi kiersi kivien ympärillä sinä päivänä.

Kun Inger saavutti suon reunan, hän pysähtyi. Askelkivet olivat liukkaat, ja muta oli syvää. Hän katsoi kenkiään – niin uusia, niin kiiltäviä – ja hän ajatteli vain niiden pitämisestä puhtaana. Inger vilkaisi leipää sylissään. "Leipä on iso ja luja", Inger sanoi itselleen. "Se tekee hienon askelkiven. Voin pyyhkiä sen pois jälkeenpäin. Kukaan ei tiedä." Sydämessään Inger tiesi sen olevan väärin. Leipä oli lahja, joka oli tarkoitettu ruokkimaan nälkäisiä suita. Mutta ylpeys on raskas asia.

Hän asetti leivän mutaiseen veteen ja astui sen päälle. Leipä upposi vähän. Hän astui toisella jalalla – ja upposi syvemmälle. Vesi veti hänen nilkkoihinsa ja sitten polviinsa. Hän huusi, mutta lähellä ei ollut ketään kuulemassa. Leipä upposi, ja sen mukana upposi Inger – alas kaislojen ja mustan veden läpi, sinne minne aurinko ei voinut yltää.

Suon alapuolella oli kylmä, hämärä paikka. Sammakot kurnuttivat ja hyttyset surisivat. Varjoisassa salissa Suon akka istui kuohuvalla keitoksellaan. Hän on se, joka pyydystää ihmisten pois heittämät asiat – hyvät asiat, joita on kohdeltu huonosti – ja hän pitää niitä oppitunteina. "Ah", sanoi Suon akka kurkistaessaan Ingeriä. "Tyttö, joka astui leivän päälle, ettei likaisi kenkiään. Sydämesi on kovempi kuin savi." Hän asetti Ingerin kivelle kuin patsaan. Inger ei voinut liikuttaa sormea. Hän ei voinut pyyhkiä silmiään, vaikka ne pistivät. Hän saattoi vain kuulla ja ajatella.

Aika kului, vaikka Inger ei tiennyt, kuinka paljon. Ylhäällä maailmassa ihmiset kertoivat tarinaa. "Älkää olko kuin tyttö, joka astui leivän päälle", jotkut moittivat. Toiset nauroivat ja tekivät vitsejä. Mutta muutamat lapset painoivat kätensä yhteen ja kuiskasivat: "Parka Inger." Heidän lempeät sanansa kulkivat kuin lämpimät pisarat maan ja veden läpi. Ne putosivat lähelle Ingerin luo, ja hän tunsi ne kuin pieniä kipinöitä kylmyyttä vasten.

Linnut lensivät joskus matalalla suon yli, ja niiden nopeat siivet toivat uutisia. Pääskyset, levähtäessään hetken, puhuivat pehmeästi pienestä mökistä ja kahdesta vanhasta ihmisestä. "He sanovat yhä nimesi", pääskyset kertoivat hänelle. "He ovat häpeissään, mutta he ovat myös surullisia." Jokainen sana sattui, ja ensimmäistä kertaa hänen mielessään ei ollut ylpeys vaan suru. Jos vain hän voisi ottaa yhden askeleen takaisin – jos vain hän olisi voinut antaa leivän, joka oli tarkoitettu annettavaksi.

Sammakot kurnuttivat ja hyttyset surisivat hänen ympärillään. Jotkut pilkkasivat häntä. "Leipä on syötäväksi", ne kurnuttivat. "Teit siitä kiven." Se oli totta. Ingerillä ei ollut vastausta. Hän yritti itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet. Hänen sydämensä tuntui kovalta, kuivalta kuorelta. Sitten lapsen ääni, kaukana, lausui rukouksen hänen puolestaan – vain muutamia yksinkertaisia sanoja. Lämmin pisara kosketti Ingerin poskea. Lopulta todellinen kyynel seurasi sitä. Suon akka yritti napata kyynelen keitokseensa, mutta se putosi ja katosi tummaan maahan kuin helmi.

Tuo yksi kyynel pehmitti jotakin Ingerissä. Hän ajatteli: "Jos voisin tehdä yhden ystävällisen teon – vain yhden." Suon akka siristeli silmiään hänelle. "Olet oppimassa", hän sanoi, melkein yllättyneenä. "Sinusta tulee kevyt kuin ajatus, jonka juuri ajattelit." Ja silmänräpäyksessä patsas oli poissa. Inger oli pieni, ruskeanharmainen lintu, tavallinen kuin oksa. Hänen äänensä ei voinut laulaa kaunista laulua. Se saattoi vain päästää ohuen, innokkaan äänen – "Viuhti, viuhti." Mutta hänellä oli siivet.

Inger nousi rikkaruohojen ja kaislojen läpi ja tuli lopulta avoimeen ilmaan. Auringonvalo lämmitti hänen höyheniään. Maailma näytti uudelta ja leveältä, mutta hänen uusi sydämensä tuntui vakaalta ja pieneltä. Hän ei lentänyt kerskuakseen vapaudestaan. Hän lensi ikkunalaudoille ja mökin portaille. Hän poimi murusia, joita ihmiset olivat jättäneet jälkeensä. Hän kantoi niitä nälkäisille pesäpoikasille. Hän pudotti ne köyhien lasten käsiin, jotka istuivat ovien ulkopuolella. Hän löysi vanhempiensa mökin ja jätti murusia kynnykselle. Hän palautti, muru murulta, leivän, jonka hän oli tuhlannut.

Ihmiset huomasivat kiireisen pienen linnun. "Se ei koskaan syö ennen kuin antaa", he sanoivat. "Mikä outo lintu." Jotkut kutsuivat sitä leipälinnuksi, sillä se näytti aina toimittavan pieniä paloja leipää. Se ei laulanut kuin kiuru tai satakieli. Mutta kun se päästi ohuen huutonsa, se kuulosti viestiltä: "Muista nälkäiset. Ole ystävällinen."

Monet vuodenajat kuluivat. Lumi satoi ja suli, kukat avautuivat ja lakastuivat, lapset kasvoivat pidemmiksi. Pieni lintu jatkoi työtään. Jokainen annettu muru tuntui kuin valon höyhen, joka lisättiin sen siipiin. Jokainen ystävällinen ajatus lapselta, joka kuuli vanhan tarinan ja sanoi: "Parka Inger", tuntui kuin lämmin tuuli.

Lopulta, eräänä kirkkaana aamuna, kun hän oli kantanut niin monta murua, että ne yhdessä painaisivat yhtä paljon kuin kokonainen leipä, pehmeä tuulenvire nosti pienen linnun korkeammalle kuin ennen. Ylös hän nousi, korkeimpien puiden latvojen yli, lempeään, kultaiseen valoon. Ääni kuin kevään ääni näytti sanovan: "Olet oppinut nöyryyttä. Olet oppinut antamaan."

Ja niin tyttö, joka kerran astui leivän päälle pelastaakseen kenkänsä, sai anteeksi ja nostettiin iloon. Ihmiset kertovat vieläkin hänen tarinansa – eivät pelottaakseen, vaan muistuttaakseen meitä, että ylpeys voi upottaa meidät nopeasti, ja että ystävällisyys ja kiitollisuus voivat kantaa meidät takaisin valoon.